Sietämätöntä surua ja käsittämätöntä onnea.

Sietämätöntä surua ja käsittämätöntä onnea. Voiko nämä kaksi edes mahtua samaan lauseeseen?

Olo on kun maahan paiskatulla. Olo on ikionnellisin. 

Oloni on erittäin ristiriitainen.

En tiedä katsooko P:n suku hyvällä sitä, mitä tänne nyt kirjoitan, mutta tämä on tapani käsitellä asioita juuri nyt. Viime vuoden lopulla kerroinkin, että olimme saaneet huonoja uutisia. Nyt ne huonot uuti.set sitten kävivät toteen vuoden vaihteessa. Saimme kuulla P:n isän sairastavan ruokatorven syöpää, jonka saattelemana hän menehtyi aivan liian nopeasti. Viime päivät ovat olleet siis hyvin raskaita. Mielessä on pyörinyt niin paljon kysymyksiä miksi? Miten tällaista voi tapahtua ihmiselle, joka on tunnollinen ihminen ollut koko ikänsä. Miksi tämä ei voinut käydä jollekin yhteiskunnan elätille, rapajuopolle narkkarille, joka ei aiheuta kuin harmia olemassa olollaan? Miksi lääketiede ei ole vieläkään niin kehittynyttä, että syöpä saataisin aina hoidettua? Miksi jo nyt, kun elämää olisi ollut vielä saman verran edessä kuin takanakin? Ennen kaikkea miksi juuri nyt? 

Vaikka en appiukkoani kovin kauaa ehtinyt tuntea, tuli hänestä myös minulle erittäin tärkeä. Yhteinen harrastus hevoset toivat meitä läheisimmiksi. Tehtiinhän me kaksin heppareissuja toiseen kaupunkiinkin. Pohdittiin matkallamme syntyjä syviä. Häneen pystyin aina luottamaan. Olipa kyse sitten vaikka siitä puhjenneesta auton renkaasta, hän oli valmis lähtemään apuun. Vain minun takiani. Tätä piirrettä kunnioitan hänessä äärettömän paljon. Hänellä oli erittäin suuri sydän. Ennen kaikkea hän oli lasteni ukki, puolisoni isä. Töhö, niinkun meillä oli tapana kutsua. 

Kaiken tämän surun ja hautajaisvalmistelujen keskellä olen myös äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. 

Raskausaikana pelkäsin salaa niin paljon, että en puhut siitä edes Peelle mitään. Jostakin mieleeni tuli, että lapsemme ei voisi olla täysin terve syntyessään. Mietin, että jos kaikki sisareni ovat terveitä, minä olen terve, siskoni molemmat lapset ovat terveitä ja esikoisemme on terve, ei tästä lapsesta enään voisi tulla tervettä lasta. Ihmismieli on kummallinen. 

Nyt kun lapseni on syntynyt täysin terveenä ja herää vain kerran yössä en voisi enään olla onnellisempi! Nyt mietin mistä ihmeestä pelko sai edes alkunsa. Ehkä siitä kun aina on tapana kuulua: " pääasia, että lapsi on terve". Todennäköisesti olisin ajatellut lapsen syntyessä sairaana, että olen pettänyt muut. 

Tällä hetkellä iloitsen siis tervettä lastani ja järjestän hänelle ristiäisiä. Toisaalta teen edelleen surutyötä ja pohdin hautajaisia. 

Kotona emme ole liiemmin ristiäisitä puhuneet. P ei suoraan sanoen ole kovinkaan kiinnostunut niistä juuri nyt. Ymmärrän sen täysin. Vai ymmärränkö? Tässäkin asiassa mielipiteeni muuttuu oman pääni sisällä jatkuvasti. Ajattelen, että mitäpä sitten vaikka ristiäisiin ei nyt panostettaisi. Tehdään rauhassa surutyötä. Yhdessä. Toisaalta ajattelen, että lapsemme kastetaan vain kerran, joten haluan kastetilaisuudesta ikimuistoisen. Haluan tehdä siitä sellaisen Yhdessä.

Tällä hetkellä omien sanojen valinta on erittäin vaikeaa. Miettiä mikä ei tällä hetkellä satuta ketään enään yhtään enempää, vaikka tarkoitus ei olisikaan. 

Kaikesta huolimatta tunnen, että me pärjäämme. 

Yhdessä <3

- Crista -